Unelmakohde, Lofootit

16.1.2020

uimaranta
uimaranta
Svolvaerin satamaa
Svolvaerin satamaa
Kvalvika
Kvalvika

Kauas on pitkä matka. Sen saimme kokea, kun ajelimme heinäkuun viimeisenä lauantaina kohti Pohjois-Norjaa. Jo aamulla aurinko paistoi ja päivän mittaan sää muuttui todella helteiseksi. Köröttely ilmastoimattomalla autolla teki matkasta kohtuullisen raskaan.

Ruokapaikkoja ei Ruotsin puolella ollut useita ja Napapiirillä olleenkin kuljettaja haaveissaan ajoi ohi. Kun viimein myöhään iltapäivällä saavuimme Abiskon retkeilymajalle, oli jo nälkä. Onneksemme saimme vielä kuuden hengen huoneen. Ruokailun uimisen ja saunomisen jälkeen olimmekin jo valmiita pötkähtämään petiin. Lämmintä riitti vielä yölläkin, mutta ötökkävaaran takia emme uskaltaneet jättää ikkunaa yöksi auki. Aamulla keittiö oli vielä tyhjä ja saimme ruokailla omin porukoin.

Matka jatkui lämpimässä säässä kohti Narvikia. Heti Norjan rajan ylitettyämme saimme esimakua tulevasta. Tie oli kapeahko, mutkainen ja mäkinen. Edetessämme alkoi olla myös siltoja ja tunneleita. Tien varrella, missä vähänkin oli tasaisempaa, oli runsaasti telttailijoita yöpymässä. Liikenne ei vielä aamutunneilla ollut vilkasta. Päivän mittaan alkoi tulla enemmän vastaan ja perään asuntoautoja ja –vaunuja. Sattuipa vastaan tulemaan yksi tuttu kuorma-autoilijakin. Nopeusrajoitukset olivat 50 -70 kilometriä, mutta ainahan jollakin oli kiire ja ohi piti päästä jostain raosta. Välissä seikkaili myös pyöräretkeilijöitä. Tuumailimme, mahtaako hengitysilma olla miten terveellistä autojen seassa. Maisemat olivat silmiä hivelevän kauniita, vesistöt kimaltelivat auringossa, vuorenseinämät vaihtoivat väriä valon mukaan ja tienpientareilla kukat loistivat kauniina. Pienoista jännitystä tuli korkeiden siltojen ylityksistä ja pisimmillään reilun kuuden kilometrin kallion läpi ja meren alta kulkevista tunneleista. Muutamia kertoja pysähdyimme levikkeille kuvaamaan ja ihastelemaan maisemia.

Meillä ei ollut kunnollista karttaa, mutta eksymisen vaaraa ei ollut, sillä seurasimme E10 viitoitusta kohti Å:n saarta. Matkan pituudesta ja siitä missä kohtaa milloinkin olimme, oli vähän epävarmuutta. Tie oli niin mutkainen ja katseltavaa niin paljon, että matkan määrää ei tullut seurattua. Paikannimet olivat vaikeita lukea, saati muistaa vilauksella nähtynä. Ensimmäinen suurempi kaupunki oli Svolvaer. Sen liepeillä oli Ferriecenterin leirintäalue, jossa oli tarkoitus yöpyä. Viitta sinne osoitti väärään suuntaan ja niinpä eksyimme todella kapealle ja tiellä joka johti rantaan. Palasimme takaisin toivoen, ettei kukaan tulisi vastaan. Sitten olisi ollut kolme vaihtoehtoa: ajaa päin kallioseinää, jorpakkoon tai peruuttaa lähtöpisteeseen. Haimme kaupungista hotellista kartan, jonka avulla löysimme perille.

Päivä oli taas kuuma, eikä kenelläkään ollut intoa lähteä kiipeilemään vuoristoon. Niinpä uiskentelimme upealla rannalla ja laittelimme ruokaa keittiössä. Ulkona ollessamme kuului laivan töräyttelyä saapumisen merkiksi. Päätimme lähteä iltakävelylle kaupunkiin. Hurtigruten laiva oli tuonut kaupunkiin hienoja turisteja, jotka aikansa kaupungilla pyörittyään kipittelivät takaisin laivaan. Mekin palailimme leirintäalueelle. Retkeilijämäärä oli lisääntynyt reilusti ja toinen toistaan erilaisempia telttoja oli viritelty ympäriinsä. Hauskimmat töröttivät auton katolla. Lisäksi oli haitarimaisia auton kattoja, joihin makuutilat mahtuivat.

Aamu valkeni taas kauniina. Tavoitteenamme oli Tuva (477 m). Alku oli helpohkoa nousua metsäisessä maastossa, mutta välillä polulla oli köysi avustamassa nousua. Viimeinen nousu oli kapeaa jyrkänteen reunaa. Kiipesimme kaikki ylös asti ja huikeat maisemat avautuivat kaupunkiin, vuorille ja merelle. Alastulo oli paljon hankalampaa, mutta varmaa. Jatkoimme matkaa pohjoista kohti seuraavalle harjanteelle. Kiipesimme, kunnes tuli niin vaikea kohta, että oli pakko kääntyä alaspäin. Huomasimme lumilämpäreen vieressä lammen ja hiet huuhdeltiin sen kirkkaassa vedessä. Sen jälkeen alkoi olla jo nälkä ja palailimme teltoille.

Koska meillä ei ollut lukkoon lyötyä ohjelmaa, iltatoimena oli suunnitella seuraavaa päivää. Päätimme lähteä aamulla etsimään seuraavaa majapaikkaa. Kaupungissa kävimme ruokaostoksilla ja matka kohti Å:ta jatkui. Saarijono kapeni, samoin tie. Moskenesøyan ensimmäinen leirintäalue oli täysi ja seuraava näytti kovin pieneltä ja tuuliselta, kolmas tärppäsi. Isäntä oli hämmentynyt kun meitä oli viisi, yksi auto ja kolme telttaa. Tarvittiin soitto rouvalle ja saimme hinnan selville. Paikka sijaitsi aivan meren rannalla. Telttapaikkoja oli vielä runsaasti, suurin osa näytti matkailevan matkailuautoilla tai -vaunuilla. Paikan kehittäminen oli jäänyt ajastaan jälkeen. Keittiötilat olivat ahtaat ja keittämiseen olisi pitänyt olla 10 kruunun kolikoita, samoin suihkuun ja pyykkikoneeseen. Vessassa sai sentään käydä ilman kolikoita. Toisaalta, eihän yöpyminenkään ollut erityisen kallista.

Eniten kehuja olin kuullut Kvalvikan hiekkarannasta ja sinne suunnistimme seuraavaksi. Parkkipaikan jonottamisen jälkeen auto saatiin juuri ja juuri mahtumaan vapautuneelle paikalle. Nousimme aluksi kahden vuoren välistä laaksoa pitkin kohti harjannetta. Vähitellen valkeahiekkainen poukama avautui vuorenseinämien välistä. Toisella puolella rantaa nousi jyrkkä seinämä kohti Ryteniä (543 m). Sieltä olisi ollut upeat näkymät, mutta kiipeäminen helteellä olisi ollut yli voimavarojen. Tyydyimme ihastelemaan maisemaa rannalta käsin. Tuuli kävi rantaan päin, mutta mereen oli mentävä kun rannalle kerran tulimme. Vesi oli jäätävän kylmää, virkistystä tuli sillekin päivälle. Ei näyttänyt helpolta melojienkaan rannasta lähtö tyrskyjä vastaan. Ikävää oli huomata, miten paljon roinaa meri ja mahdollisesti myös retkeilijät olivat tuoneet rantaan. Roskat oli kasattu suursäkkiin keskelle rantaa.

Läheltä majapaikkaamme lähti polku Mulstøaan. Sinne suunnistimme seuraavana aamuna. Ensin vaeltelimme ylhäällä Littlebergetin ja Mulstøatindenin päällä. Vuoret olivat alle 300 metrin, mutta ei tehnyt mieli mennä kurkkimaan jyrkänteen reunalta merenrantaa. Kierroksen tehtyämme ajattelimme vielä käydä Fughugen huipulla (557m). Reilun puolivälin jälkeen alkoi tuntua siltä, ettei kapea polku jyrkässä seinämässä enää houkutellut. Patistelusta huolimatta toisetkin hylkäsivät huipun, vähän jurnuttaen kylläkin. Palailimme autolle ja jatkoimme polkua meren rantaa myötäillen Mulstøaan. Siellä kehuttiin olevan romanttinen majakkaniemeke. Kaunistahan siellä oli ja saimme ihastella kahden merikotkan kaartelua taivaalla. Matkan varrella oli lampaita laiduntamassa ja ennen teltoille menoa olikin kengänpohjan tarkastus ja tarvittaessa pesu.

Seuraavaksi oli päätettävä jatkammeko kohti Å:ta vai lähdemmekö paluumatkalle. Vuorimaisemaa olisi vielä riittänyt muutamaksi päiväksi. Aamulla päätimme lähteä palailemaan Kilpisjärven kautta kotia kohti. Svolvaerissa pysähdyimme vielä tankkaamaan ja ostoksille. Leipomo-kahvilassa nautiskelisimme eräänlaista herkullista pannaria, jonka välissä oli norjalaista herajuustoa. Vielä paluumatkan saimme ihastella jylhiä vuoria ja kimaltelevia vesiä. Yritimme päästä Viikinkimuseoon, mutta olimme liian varhain liikkeellä, se ei ollut vielä auennut. Viimeisen yön vietimme lähellä Suomen rajaa mökkeillen. Aamuvarhaisella jatkoimme kohti Kilpisjärveä. Saana oli sumun peitossa, joten jatkoimme matkaamme ajellen välillä Ruotsin puolella. Matkalla sää alkoi muuttua viileämmäksi ja siihenpä viikon helteet päättyivätkin. Illalla olimme turvallisesti kotona.

Lofootin matkaa varten lueskelimme tarinoita netistä ja katselimme YouTube-videoita. Juuan kirjastosta saimme lainaksi Harri Ahosen kirjan ”Pohjois-Norjan rannikkoreitit”. Sitä lukemalla saimme monenlaista ensikäden tietoa saarella matkailusta. Tarkempia suunnitelmia emme tehneet vaan ajattelimme kulkea sen verran kuin milloinkin hyvältä tuntuu. Vuorilla liikuimme päivärepulla ja iltaisin ja aamuisin mylläsimme tavaroitamme autolla ja teltalla. Englannin kielellä ja Visalla tuli hyvin toimeen. Lofootit hurmasivat jylhyydellään.

Matkaa muistellen Armi